Kun mikään ei riitä...

Tämä on omassa mielessä pyörinyt tällä viikolla. Sitä tulee itselleen asetettua omituisia tavoitteita ja vaatimuksia, että välillä niistä selviytyminen tuntuu aikamoiselta kamppailulta. Meillä on tämä viikko valmistauduttu esikoisen kahdeksanvuotiskemuihin. Minä todella pidän juhlien järjestelystä, koska mielestäni arkea on elämässä ihan riittävästi, joten jos on aihetta juhlaan, kannattaa silloin juhlia perusteellisesti =). Tosin voihan sitä juhlia joskus ihan ilman aihettakin, mutta nyt mielestäni aihe oli maailman parhain...

Jos minulla olisi aikaa, niin mielelläni tekisin ihan kaiken itse. Eli ei edes kaupan pipareita ja saattaisin karkitkin vääntää itse. Vähimmäis"vaatimus" on kuitenkin että kakut ja leivonnaiset tehdään itse. Aina aloittaessani projektia mielessäni pyörii kuva ihanasta ja leppoisasta puuhastelusta yhdessä tyttöjen kanssa. Kutsukorttien teko vielä onnistuu yleensä näissä merkeissä, niin nytkin. Kun alkuviikosta siirryimme valmistelemaan kakkuja, tekemällä koristeita sokerimassasta alkoi jo se takakireä äitihirviö nostaa päätään. Väsyneenä töiden jälkeen, pienessä kiireessä (koska joka viikkoista pilatesta ei sovi jättää väliin, siitähän olisi myös seurannut kasa syyllisyyttä) ei välttämättä ole se otollinen hetki yhdessä puuhasteluun.

Loppukliimaksi on aina kuitenkin se varsinainen juhlapäivä. Joka kerta kuvittelen, että minullahan on tässä aikaa yllinkyllin valmistella kaikki valmiiksi. Jotenkin aina kuitenkin saan turattua kakun tai siivoamisen kanssa niin kauan, että lopulta tulee kiire ja huudan pää punaisena tytöille joko siivoamisesta tai sotkemisesta tai molemmista. Siinä onkin sitten juhlatunnelmaa kerrakseen. Tässä kohtaa onneksi astuu aina kuvaan rakas mieheni joka ottaa homman haltuun, ja siivoaa ne viimeiset sotkut. Kuitenkin joka kerta ollaan juhlat saatu kunnialla järjestettyä ja vielä kertaakaan ei pahin painajaiseni ole käynyt toteen, eli ruoka loppunut kesken. Tänäänkin saimme kymmenpäisen tyttökatraan juhlafiilikselle ja jopa vähän tanssahtelemaan diskopallon välkkeessä, ja mikä tärkeintä sankari oli tyytyväinen juhliinsa. Vuoden äiti mitalia tuskin taaskaan minä tästä suorituksesta poimin.

Toivoisin niin, että aikaa tällaiseen yhdessä puuhasteluun olisin enemmän, se on kuitenkin varmasti paras lahja minkä lapselle voi antaa. Siksi olenkin ollut onnellinen niistä muutamasta parin kuukauden pätkästä, mitä olen voinut ottaa töistä vapaata ja antaa aikaa perheelle, kodille ja itselle. Olen ehdottamasti sen niin trendikkään downshiftauksen kannattaja, rahan perässä juokseminen ei todellakaan saisi olla se, mikä on tässä elämässä ykkösprioriteetti. Kunhan jotenkin tullaan toimeen ja saadaan viettää onnellista arkea yhdessä eläen ja toisistamme huolehtien, se on se mikä tässä elämässä ainakin meillä on ykkösenä. Todella harvoin tavarat sitä onnea tuovat, ja ilokseni olen huomannut että lapsetkin ovat tämän asenteen sisäistäneet. He osaavat iloita myös aineettomista lahjoista, kuten yökyläilystä kummin luona tai retkestä metsään. Lapset ovat oppineet arvostamaan laajaa lähipiiriä, joka haluaa osallistua aktiivisesti heidän elämäänsä. Olemme olleet onnekkaita, koska lapsillamme on ihanat isovanhemmat ja kummit, sekä upeat ystävät naapurustossa. Näistä asioista tulee se yhteisöllisyyden tunne mikä monesti tuntuu nykyajassa olevan hukassa. Helpottavaa on myös ollut että lasten kavereiden vanhemmat ovat tuttuja ja useampi jopa rakas ystävä, niin aina voi soittaa ja saada vertaistukea kasvatuspulmiin tai ristiriitatilanteisiin. Tämä on sitä onnea arjessa <3.

Alla muutama kuva tämän päivän juhlameiningeistä.

Tässä tämänaamuisen työn tulos, omin pikkukätösin alusta loppuun.

Tässä muutamia muffinsseja ja leivoksia myöskin tyttöjen herkkupöydästä.

Nyt fiilis on siis taas kuin voittajalla, ja en tosiaan tämän juhlahumun vuoksi jättänyt kuin yhden zumban väliin normaaliviikko-ohjelmasta. Pelkäsin taas niin kovasti että jos salitreenejä jää välistä kovasti, niin intokin taas hiipuu. Nyt vaikka sunnuntai meneekin sukulaisten kanssa juhliessa, on tarkoitus huomenissa töiden jälkeen käydä nopea punttitreeni vetämässä. Onneksi on piiskuri kotona. Nyt jos näiden herkutteluiden jälkeen saisi taas tuon ruokapuolenkin ruotuun, mutta siitä erikseen toisessa postauksessa...

Meidän perheen naisten rokkiluukki.

Muistakaahan huolehtia toisistanne ja itsestänne!