Sivut

perjantai 30. maaliskuuta 2012

Syömisen ihanuus ja vaikeus



Mirkkahan on ollut aina hyvä syömään, siinä yksi elämäni dilemmoista. Olen siis aina nauttinut ruuasta, niin hyvässä kuin pahassakin. Ruoka on tuonut helpotusta pahaan mieleen, kruunannut juhlahetken, tuonut tekemistä tylsyyteen ja ollut mukana ystävien kanssa seurustellessa. Pidän melkeinpä kaikesta ruuasta, ja minusta on mukava laittaa ruokaa ja etenkin leipoa. Sana kohtuus ei ole läheskään aina ollut näissä hetkissä mielessä.

Olen jojoillut painoni kanssa enemmän tai vähemmän koko aikuisikäni. Nuorena aikuisena lisäkiloja toi myös melko railakas juhliminen. Vakituisen parisuhteen löydyttyä juhliminen jäi ja liikunta tuli kiinteäksi osaksi elämää. Välillä sain kiinni myös terveellisestä syömisestä ja kohtuudesta herkuttelussa, mutta sitten joko pääsin tavoitteeseni tai tuli repsahdus, ja mielen valtasi ajatus että mitä tässä enää pyristelemään, nautitaan elämästä. Jokotai-ihmisenä tämä on turmiollista. Pystyn kyllä motivoituneena porskuttamaan kohti tavoitetta ja kieltäytymään herkuista, mutta sitten kun annan mennä, niin sitten todella annan mennä.

Tästä ei pidä nyt kuitenkaan saada väärää kuvaa, ei, en ole sairaanloisen ylipainoinen, vaan sillä tavalla normaalisti vähän pönäkkä. Paino vielä tuppaa kertymään tuo keskivartaloon. Stressaaja-tyypin napaläskiä, sekä sukurasitteena oleva takapuoleton pötkylä vartalonmalli.

Viimeiset 15 vuotta olen seurannut läheltä sekä kauempaa ystävien diettaamista itsensä upeaan fitness- tai kehonrakennus-kisakireyteen. Ihaillut sitä muutosta minkä he ovat omalla tahdonvoimallaan saavuttaneet, sekä vähän kauhulla ihmetellyt sitä mankelia minkä läpi he psyykkisesti ovat joutuneet läpikäymään. Jälleen ei, en halua moista itse läpikäydä, vaikka sitä aina ihailulla seuraankin.

Haluaisin olla tavallinen sporttisen lihaksikas nainen, joka voi häpeilemättä vielä tässä iässä vetäistä päälleen tuubitopin ja minihameen, sekä säteillä itsevarmuutta ja hyvää oloa. Se on minun tavoitteeni. Oman lisänsä tähän tuo se, että koska perheessä on ammattimainen valmentaja ja ravintoekspertti, niin tuntuu aika huonolta mainokselta, että rouva ei vaan pysty hallitsemaan omaa syömistään. Mutta tämähän kertoo vain karua kieltään siitä, että ilman jokaisen omaa henkilökohtaista päätöstä siitä, että lakkaa pahoinpitelemästä itseään niillä huonoilla valinnoilla, ei paraskaan tsemppaus ja tietotaito ole minkään arvoista.

Nyt jälleen sitoutuneena tavoitteisiini ja upean valmentajan kannustamana olen saanut langan päästä kiinni. Ruokavalion runko on ollut jo pitkään hyvinkin terveellinen, heikkous on ollut jokapäiväinen herkuttelu ja ylensyöminen. Nyt kun nämä on siivottu pois, on olo ihanan kevyt ja pirteä. Mutta miksi se aina unohtuu kun hedonisti minussa nostaa päätään. Olen todella etuoikeutettu, koska minulle oikeasti tehdään päivän ruuat valmiiksi ja minun ei tarvitsisi uhrata ajatustakaan syömiselle, kunhan vain muista syödä kun sen aika on (ja siitä ei varmasti ole huolta ;)). Tämä tarkoittaa sitä, että jälleen kerran kaikki on vain minusta kiinni!!! Osoittaisi todellista luonteen heikkoutta ruveta lipsumaan tavoitteista. Toivon siis että voisin olla hyvä mainos mieheni yritykselle ja saada sen upean olon mitä terveellisesti syömällä voi saavuttaa!








Ps. Seuraavaksi sitten se osio mitä meillä syödään, eli vastaus kysymykseen mitä h***ettiä on raakapuuro ;)

Pss. Siis ei ainakaa vielä mitään läskikuvia, säästän läheisiäni myötähäpeältä. Ehkä sitten kun on jotain mihin verrata =).

maanantai 26. maaliskuuta 2012

Tutinaa puntissa




Viime aikoina olen kaipaillut omiin salitreeneihini sitä kunnon puristamisen meininkiä. Tiedän että puristusta kyllä löytyy, mutta nyt ne tärkeimmät tuskaisimmat viimeiset toistot sarjoissa ovat jääneet uupumaan. Joskus siihen auttaa kunnon kiukku, joskus vaan hyvä treenifiilis. Tänään vihdoin sain taas pitkästä aikaa sen "apinan raivon" häivähdyksen treeniin.

Lähdin vähän nuutuneella fiiliksellä salille. Teemun kanssa mietittiin kuitenkin vähän uudenlaista rytmitystä jalkatreeniin kuin normaalisti. Tein kaikki sarjat pudotussarjoina, ja sehän toimi kuin se kuuluisa junan vessa. Puuskutinkin junan lailla menemään, eli yritin toteuttaa Method Putkiston mukaista syvältä lähtevää suhisevaa hengitystä. Sain hyvän sykkeen treeniin ja tuntui että puristetusta löytyi vääntää sarjat tuskaiseen loppuunsa.

Tein siis pudotuksina:
Box-kyykky
Suorinjaloin maastaveto
Prässi
Reiden koukistajat
Reiden ojentajat

Ensimmäiset sarjat oli noin kymmenen toistoa.

Raivoa toi myöskin viikonlopun aikana selkiytynyt päätös putsata taas vaihteeksi ruokavaliota. Nyt on koko alkuvuosi tullut treenattua aika paljon ja kovaa, niin olisi mukavaa että saisi niitä työn tuloksia myös näkyville tuolta rasvakerroksen alta. Mikä olisikaan parempi päivä aloittaa kuin se päivä kun vuosia tulee plakkariin taas kerran lisää. Tasan kymmenen vuotta sitten toteutin elämäni suurimman kuntoremontin ja pudotin 14 kiloa valmistautuessani astelemaan vihille. Nyt kymmenen vuoden ja kahden raskauden jälkeen nuo kilot ovat tulleet, ja osaksi jo menneetkin moneen kertaan. Eiköhän se olisi taas aika kokeilla vähän rajojaan ja mihin mammasta vielä on.

Huomista päivää juhlitaan siis raakapuurolla ja zumballa. Katsotaan tuoko projektiin uutta pontta se että sen tekee näin julkisesti. Ehkä kynnys luovuttamiseen ainakin nousee hivenen verran.
Mietin vielä että uskallanko tänne laittaa joitain karmeita kuvatuksiakin lähtötilanteesta...
Mutta nyt untenmaille hakemaan virtaa tuleviin koitoksiin!

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Kun mikään ei riitä...

Tämä on omassa mielessä pyörinyt tällä viikolla. Sitä tulee itselleen asetettua omituisia tavoitteita ja vaatimuksia, että välillä niistä selviytyminen tuntuu aikamoiselta kamppailulta. Meillä on tämä viikko valmistauduttu esikoisen kahdeksanvuotiskemuihin. Minä todella pidän juhlien järjestelystä, koska mielestäni arkea on elämässä ihan riittävästi, joten jos on aihetta juhlaan, kannattaa silloin juhlia perusteellisesti =). Tosin voihan sitä juhlia joskus ihan ilman aihettakin, mutta nyt mielestäni aihe oli maailman parhain...

Jos minulla olisi aikaa, niin mielelläni tekisin ihan kaiken itse. Eli ei edes kaupan pipareita ja saattaisin karkitkin vääntää itse. Vähimmäis"vaatimus" on kuitenkin että kakut ja leivonnaiset tehdään itse. Aina aloittaessani projektia mielessäni pyörii kuva ihanasta ja leppoisasta puuhastelusta yhdessä tyttöjen kanssa. Kutsukorttien teko vielä onnistuu yleensä näissä merkeissä, niin nytkin. Kun alkuviikosta siirryimme valmistelemaan kakkuja, tekemällä koristeita sokerimassasta alkoi jo se takakireä äitihirviö nostaa päätään. Väsyneenä töiden jälkeen, pienessä kiireessä (koska joka viikkoista pilatesta ei sovi jättää väliin, siitähän olisi myös seurannut kasa syyllisyyttä) ei välttämättä ole se otollinen hetki yhdessä puuhasteluun.

Loppukliimaksi on aina kuitenkin se varsinainen juhlapäivä. Joka kerta kuvittelen, että minullahan on tässä aikaa yllinkyllin valmistella kaikki valmiiksi. Jotenkin aina kuitenkin saan turattua kakun tai siivoamisen kanssa niin kauan, että lopulta tulee kiire ja huudan pää punaisena tytöille joko siivoamisesta tai sotkemisesta tai molemmista. Siinä onkin sitten juhlatunnelmaa kerrakseen. Tässä kohtaa onneksi astuu aina kuvaan rakas mieheni joka ottaa homman haltuun, ja siivoaa ne viimeiset sotkut. Kuitenkin joka kerta ollaan juhlat saatu kunnialla järjestettyä ja vielä kertaakaan ei pahin painajaiseni ole käynyt toteen, eli ruoka loppunut kesken. Tänäänkin saimme kymmenpäisen tyttökatraan juhlafiilikselle ja jopa vähän tanssahtelemaan diskopallon välkkeessä, ja mikä tärkeintä sankari oli tyytyväinen juhliinsa. Vuoden äiti mitalia tuskin taaskaan minä tästä suorituksesta poimin.

Toivoisin niin, että aikaa tällaiseen yhdessä puuhasteluun olisin enemmän, se on kuitenkin varmasti paras lahja minkä lapselle voi antaa. Siksi olenkin ollut onnellinen niistä muutamasta parin kuukauden pätkästä, mitä olen voinut ottaa töistä vapaata ja antaa aikaa perheelle, kodille ja itselle. Olen ehdottamasti sen niin trendikkään downshiftauksen kannattaja, rahan perässä juokseminen ei todellakaan saisi olla se, mikä on tässä elämässä ykkösprioriteetti. Kunhan jotenkin tullaan toimeen ja saadaan viettää onnellista arkea yhdessä eläen ja toisistamme huolehtien, se on se mikä tässä elämässä ainakin meillä on ykkösenä. Todella harvoin tavarat sitä onnea tuovat, ja ilokseni olen huomannut että lapsetkin ovat tämän asenteen sisäistäneet. He osaavat iloita myös aineettomista lahjoista, kuten yökyläilystä kummin luona tai retkestä metsään. Lapset ovat oppineet arvostamaan laajaa lähipiiriä, joka haluaa osallistua aktiivisesti heidän elämäänsä. Olemme olleet onnekkaita, koska lapsillamme on ihanat isovanhemmat ja kummit, sekä upeat ystävät naapurustossa. Näistä asioista tulee se yhteisöllisyyden tunne mikä monesti tuntuu nykyajassa olevan hukassa. Helpottavaa on myös ollut että lasten kavereiden vanhemmat ovat tuttuja ja useampi jopa rakas ystävä, niin aina voi soittaa ja saada vertaistukea kasvatuspulmiin tai ristiriitatilanteisiin. Tämä on sitä onnea arjessa <3.

Alla muutama kuva tämän päivän juhlameiningeistä.





Tässä tämänaamuisen työn tulos, omin pikkukätösin alusta loppuun.




Tässä muutamia muffinsseja ja leivoksia myöskin tyttöjen herkkupöydästä.

Nyt fiilis on siis taas kuin voittajalla, ja en tosiaan tämän juhlahumun vuoksi jättänyt kuin yhden zumban väliin normaaliviikko-ohjelmasta. Pelkäsin taas niin kovasti että jos salitreenejä jää välistä kovasti, niin intokin taas hiipuu. Nyt vaikka sunnuntai meneekin sukulaisten kanssa juhliessa, on tarkoitus huomenissa töiden jälkeen käydä nopea punttitreeni vetämässä. Onneksi on piiskuri kotona. Nyt jos näiden herkutteluiden jälkeen saisi taas tuon ruokapuolenkin ruotuun, mutta siitä erikseen toisessa postauksessa...




Meidän perheen naisten rokkiluukki.

Muistakaahan huolehtia toisistanne ja itsestänne!


maanantai 12. maaliskuuta 2012

Jumppaa ja Croissanteja




Mukavaksi sunnuntaipäivän rutiiniksi on muodostunut kahden jumpan treenit, eli ensin kahvakuula ja siihen päälle zumba. Molemmissa on yleensä todella hyvät vetäjät, jotka sopivat juuri kyseisiin treeneihin. Kahvakuulaa vetää tekninen piiskuri joka saa jokaisen taatusti yrittämään parhaansa. Zumbassa on taas tanssista innostunut pirteä ja iloinen vetäjä joka valkkaa oikeasti menevimmät biisit. Eilisen tunnin jälkeen todella taas arvostan tuota vakivetäjää, koska meillä oli sijainen. Voi kääk, koko tunti oli todella vaivaannuttava. Vetäjä oli hymytön ja monotoninen, ja se musiikki... En tiedä mistä ne biisit oli kaivettu, mutta kyllä oli niin tylsiä, että ei mitään rajaa. Sykekään ei noussut niin kuin normaalisti, noh tulihan sentään jotain tehtyä.


Jumpan vastapainoksi piti vähän herkutella. Menin lupaamaan lapsille että teen itse croissanteja. Löysinkin netistä ohjeen, mitään muuta terveelliseen viittaavaakaan croissanteista ei löytynyt kuin että ne olivat hiivattomia ja täysin luomuja. Aikamoista kaulimista oli tekeminen ja tekeleistä tuli aika minejä, mutta sitäkin herkullisempia, päälle vielä sipaisu kuvassa näkyvää hilloa. On muuten ollut todellinen löytö tuo viikunahillo, ei sisällä lisättyä sokeria vaan on makeutettu rypälemehutiivisteellä.


Hiivattomat Croissantit


250 g luomuvoita


4 dl luomuvehnäjauhoa


1,5 dlvettä


1 kananmuna voiteluun


Ota voi pehmenevään vähäksi aikaa ennen leivontaa. Kaada jauhot pöydälle ja hakkaa puolet voista silpuksi veitsellä jauhon joukkoon murumaiseksi. Lisää kylmää vettä ja nopeasti sekoita taikinaksi. Älä vaivaa ettei taikinasta tule tahmeaa. Nosta jääkaapiin jähmettymään. Kauli taikina levyksi ja levitä margariini levyinä taikina levyn päälle. Käännä reunat margariinin päälle ja kauli takaiseksi. Taittele levy taas kolmeen osaan ja kauli. Nosta taikina jääkaappiin, ja kun se on vähän jähmettynyt kauli ja taittele muutamaan kertaan. Leikkaa kolmioita levystä ja rullaa croissantin muotoon. Voitele munalla ja paista 225 asteisessa uunissa noin 15 min.


Tämä viikko lähtikin liikkeelle aamutreenillä. Kävin ennen töitä tekemässä selkä-rinta-treenin. Aamuisin hankalin vaihe on saada kiskottua itsensä sängystä, mutta sitten kun itsensä saa liikkeelle, niin vireystaso on kyllä todella hyvä. Ihana mieheni teki minulle vielä aamupalaksi raakapuuron, joka oli muuten todella hyvää. Niin johan lähti viikko hyvin liikkeelle.



Aurinkoisia kevätpäiviä kaikille!!!

lauantai 10. maaliskuuta 2012

Uskomuksia rikkomassa


Haa, täällä sitä nyt ollaan... Mielessä on jo pitkään pyörinyt oman blogin kirjoittaminen, ja nyt minä sen sitten rohkenin avata, ihanan ystäväni kannustamana. Tekstiä tulee varmasti laidasta laitaan, ja kielipoliiseille jo nyt heti aluksi tiedoksi, että kirjoitusvirheiltä tuskin tulen välttymään. Joten koittakaa kestää.
Tästä tulee toivottavasti osa tänä vuonna aloittamaani rajoittavien uskomusten murskaamis -projektia. Olenhan aina ihaillut muiden ihania blogeja ja oivaltavia tekstejä. En tiedä pystynkö samaan, mutta varmasti myös kirjoittamalla voi kehittyä. Joten toivon että näissäkin jutuissa suunta on ylöspäin.
Yksi esimerkki tällaisesta rajoittavan uskomuksen murskaamisesta, oli tämän vuoden alussa aloittamani Zumba-harrastus. Minulle on pienestä pitäen kerrottu että meidän perheessä ei voi olla musikaalisuutta tai rytmitajua, ja liikunnalliset taidotkin on vähän niin ja näin. Oletteko muuten huomanneet että ei kovin montaa kertaa jotain negatiivista asiaa toisen tarvitse kertoa ennen kuin se omassa päässä muodostuu todeksi? No tämän uskomuksen kanssa olen siis elänyt reilut kolmekymmentä vuotta. Tästä johtuen en ole edes kehdannut myöntää että minusta on tosi kivaa tanssia (muuta kuin ehkä muutaman viinilasillisen jälkeen). Nyt minä sen uskallan myöntää että minusta on tosi kiva hytkyä musiikin tahtiin (tai välillä vähän epätahtiin;), jota ehkä voi hyvällä tahdolla tanssimiseksi kutsua. Nyt kun ystävän houkuttelemana uskaltauduin Zumba-tunnille olen saanut mielettömiä hyvän olon fiiliksiä ja onnistumisen riemua kun välillä jopa askeleet osuvat vähän sinnepäin ja joku liikesarja iskostuu mieleen.
Omien lasteni kanssa olenkin yrittänyt välttää kaikenlaisten yleistysten tekemistä. Meillä on yritetty opettaa että kaikkea voi oppia, toisia asioita voi ehkä joutua treenaamaan vähän enemmän ja toiset asiat luonnistuvat helpommin.
Tänään raahasimmekin lapset melkein puoliväkisin retkiluisteluradalle, vaikka tietokonepelit olisivat kiinnostaneet niin paljon enemmän. Aluksi luistelukin kävi kaikilta vähän kankeasti, jää oli päässyt jo vähän pehmenemään eikä ilmakaan ollut kovin kaunis. Meidän kuopus on ollut todella varovainen jäällä ja luistelu on ollut enemmän sellaista köpöttelyä, mutta nyt jäällä tapahtui se kuuluisa "klik" ja liukuja rupesi löytymään. Matkaa taittui yli kaksi kilometriä. Esikoinen taas on ollut jäällä jo melko hyvä menijä. Nyt tuntui että liukua ei vaan millään löytynyt pehmeällä ja epätasaisella jäällä. Kulmat kurtussa ja suu mutrussa hän kuitenkin tavoilleen uskollisena jatkoi luistelua ja reilun kilometrin jälkeen homma alkoi luistaa. Hänkin jaksoi luistella yli neljä kilometria, mikä on minusta tosi hienoa kahdeksan vuotiaalta. =) Tänä vuonna taitaa luistelukelit olla tässä, mutta ensi vuonna täytyy luistimet kaivaa esille jo heti kun rata vaan aukeaa, niin hyvä mieli kaikilla oli retken jälkeen.
Tässä sivusilmällä muuten olen seuraillut uutta Mitä tuli tehtyä -ohjelmaa, jossa vieraita hypnotisoi Sami Minkkinen. Me käytiin mieheni kanssa Samin NLP-introssa ja täytyy sanoa että osasi mielenkiintoisesti luennoida myös NLP:stä. Tässä ohjelmassa näkee hyvin mitä mielenkiintoista meidän alitajunnastamme löytyy miten ihmeellisellä tavalla siihen voidaan vaikuttaa.
Nyt kaikille ihanaista ja rentouttavaa lauantai-iltaa!